Emme ole ansainneet mitään
1.
Vuonna 2021 minulle myönnettiin elämäni ensimmäinen tunnustus. Se oli mediataiteen valtionpalkinto, 14 000 euroa verottomana. Kuten useimmat palkitut, olin aidosti yllättynyt kohtaani osoitetusta huomiosta ja tietysti poskettoman iloissani jättipotista.
Analyysini palkitsemisestani asettui ajallaan tällaiseksi: Taiteen taso - jonka määritelmän jätän tässä silmäniskun varaan - on kotimaassani Suomessa niin koomisen matalalla, että lopulta lähes kuka tahansa korkeakoulutettu, jossain määrin esille päässyt taiteilija voi saada valtionpalkinnon. Palkittavia ei muuten riitä.
Olen ollut itsekin valitsemassa palkittavia monissa eri raadeissa. Emme koskaan palkinneet ketään ensisijaisesti siksi, että olisimme kaikki olleet vaikuttuneita valitun taiteilijan teoksista. Päädyimme häneen, jonka oli “aika saada tunnustus”.
ANTI Festival International Prize for Live Art -palkinnon kriteereitä koskevat keskustelut eivät ole tiedossani. Yksi ensimmäisistä ANTI-palkinnoista myönnettiin ihailemalleni Terike Haapojalle vuonna 2016. Palkintoraatia veti tuolloin kuraattori Eva Neklayeva, jonka luotsaamalla Baltic Circle -festivaalilla nähtiin Haapojan ja Laura Gustafssonin teos Oikeusjuttu kaksi vuotta aiemmin. En siksi osannut ottaa palkintoa vakavasti, koska se vaikutti Suomen taideskenen keskinäiseltä selkääntaputtelulta.
Palkintoraati ja shortlist on sen jälkeen vahvasti kansainvälistynyt kymmenessä vuodessa. ANTI-festivaalin palkinto-ohjelmasta on huomaamatta tullut tapahtuman mielenkiintoisinta antia. Viime vuosien voitokkaat taiteilijat, kuten Brian Fuata ja Latai Taumoepeau ovat tehneet minuun teoksillaan vaikutuksen. Nähtyäni heidän töitään en ole ollut yllättynyt heidän palkitsemistaan.
En usko, että he ajattelevat samoin, sillä harva taiteilija on niin egoisti. Taiteilijat yleensä pitävät palkintohässäkköjä kiusallisina, vaikka tunnustuksen saaminen tuntuisikin hyvältä.
Juttelin kerran erään shortlistatun kanssa taksissa Kuopiossa. Häntä vaivaannutti ajatus tulla Suomeen kaupittelemaan itseään palkinnon toivossa (ANTI-palkintoehdokkaat kutsutaan nykyään esittämään jokin teoksensa festivaalille). Toinen tapaus oli jo ties kuinka monetta kertaa pappia kyydissä ja suhtautui tällaisiin juhlallisuuksiin ihailtavan stoalaisesti samalla, kun hän esitteli minulle meditaatio-äppinsä käyttötunteja.
2.
Mutta taiteilijoiden tunteista huolimatta taidetta voi aivan hyvin palkita. On hyviä ja huonoja teoksia. Asiasta on tietenkin vaikea päästä yksimielisyyteen, ja tästä väittelystä syntyy esteettinen keskusteluavaruutemme.
Suomessa olemme kaikessa hiljaisuudessa päättäneet, ettei teosten laadusta ole sopivaa puhua, sillä joku saattaa kokea sen loukkaavaksi. Sen sijaan esitämme, että kaikki taiteilijat ovat kauhean mielenkiintoisia.
Tietysti voi pohtia, miksi taiteilijoita halutaan palkita. On tarkennettava katseemme rahoittajiin. ANTI-palkintoa mesenoivassa Saastamoisen säätiössä lienee töissä ihmisiä, jotka rakastavat nähdä taiteilijoita nöyrinä rahan ja luokkanousun edessä: Monet heidän tukemistaan hankkeista tuottavat sivutuotteenaan katteetonta mielikuvaa taiteilijoista arvostettuun professioon kuuluvina, mallikelpoisina ja luovan yläluokan kansalaisina.
Tämä ykstotinen idea ohjastaa myös maamme ainoaa maisteritason taidekouluamme, Taideyliopistoa. Se on sisältöjensä tasolta ammattikoulu, mutta puitteiltaan yliopisto, jotta rikkaiden ihmisten ei tarvitsisi hävetä kunnianhimottomia lapsiaan, joista tuli taiteilijoita.
Yllä mainitun kaltaiset instituutiot luovat sen maiseman, jota vasten taiteilijoiden palkitseminen Suomessa on ymmärrettävä.
On ilahduttavaa, että ANTI-festivaalin ohjelmistoa ei ohjaa kuvatun kaltainen hybris. Festivaalilla on nähty hyvin monenlaisista taustoista tulevia taiteilijoita. Ehdolla olleet taiteilijat eivät edusta kiiltokuvamaista otantaa “kansainvälisen taiteen kovimmista nimistä”, kuten taidealalla festivaalitiedotteisiin oli Suomessa tapana vielä 2010-luvulla kirjoittaa.
3.
Nyt lienee kuitenkin paikallaan mainita, että en ajattele vain ulkomailla toimivien taiteilijoiden olevan hyviä ja omassa kotimaassani vaikuttavien taiteilijoiden taas automaattisesti huonoja.
Asia on niin, ettei Suomessa ole minkäänlaista vakavasti otettavaa taidekenttää oikeastaan millään taiteen alalla. Suomessa työskentelevistä tekijöistä tulee merkittäviä taiteilijoita Suomen taidemaailmoista huolimatta, ei niiden ansiosta.
Taidekenttämme perustuvat kahteen pilariin: sääliin ja hämmennykseen. Tarkoitan jälkimäisellä sitä täydellistä historioiden unohtamisen ja merkityksellisten keskusteluympäristöiden puutostilaa, jossa kotimainen taide tapahtuu. Kukaan ei oikein tiedä, miksi ylläpidämme taidemaailmaamme. Kaipa sellainen pitää olla, jotta menisimme demokratiasta?
Tällä haavaa kotimaisen taiteen tärkein tehtävä lienee oikeuttaa nykyinen, köyhiä ja maahanmuuttajia kurittava, äärioikeiston kanssa flirttaileva hallituksemme; tuolla ne taiteilijamussukat tekevät valtion rahoilla hataria installaatioita ilmastokriisistä, siispä sananvapaus ja sosiaalidemokratia eivät ole kuolleet. Mitään muuta yhteiskunnallista merkitystä taiteelle ei ole nähtävissä täällä halun ja intohimon vastaisessa, surkeassa pikku NATO-tukikohdassa.
Eräs keskustelu toistuu usein Suomessa asuvien kollegoideni kanssa kahdestaan kahvitellessamme. Kumpikin kokee, että työmme katoavat täällä mustaan aukkoon. Taideteosten merkitys liittyy ainoastaan tilapäiseen somenäkyvyyteen. Julkiset taidealan keskustelut koskevat mystisiä “rakenteita”, eivätkä koskaan esimerkiksi kauneutta tai eri taiteilijoiden töiden välisiä jatkumoita.
Asiayhteys taiteelliselle ajattelulle puuttuu suomalaisesta taidekulttuurista tyystin. Siksi lienee turvallista olla puhumatta taiteen laadusta. Ja näin ollen palkinnotkin tuntuvat niin järjettömiltä ja sattumanvaraisilta.
Pilareista toinen, sääli, selittää millaista taidetta Suomessa ylläpidetään. Teosten merkityksellisyys ei koskaan ole esimerkiksi palkintojen tai apurahojen myöntämisen ainut kriteeri, josko kriteeri ollenkan - yhtä oleelliseksi nousee palkittavan aiheuttama sääli, tai huono omatunto valitsijaraadissa.
Jos kärjistäminen sallitaan, niin voisi sanoa, että kaltaiseni transsukupuoliset saavat lähes pyytämättä rahoituksen sekaviin terapiaprojekteihinsa. Surullisen tasotonta ryhmänäyttelyhumppaa vuodesta toiseen pyörittävät yhdistykset saavat toiminta-avustuksensa, koska eihän niiltä kehtaa rahoitusta katkaistakaan, vaikka syytä olisi. Ikään kuin tärkeistä aiheista taidetta tekevät projektit palkitaan avokätisellä rahoituksella, koska valitsijaraatia hävettää oma lihansyöntinsä ja lentomatkustelu - tai milloin mikäkin.
Olen ollut eri säätiöiden kutsumana myöntämässä apurahoja ja törmännyt sääliin perusteluna toistuvasti. Koneen säätiö oli sivumennen sanoen virkistävä poikkeus, sillä minun ei tarvinnut oikeuttaa mielivaltaisia valintojani juuri mitenkään; eittämättä hakijoille tämä mielivalta on katkeraa kalkkia.
4.
Pitäisikö palkituksi tulemista tai apurahan saamista sitten hävetä? Ei tietenkään. Me taiteilijat olemme kiertäviä huijareita, jotka otamme kaiken mitä saamme. Se on mielestäni kaunista ja lystikästä.
Käytän itseäni esimerkkinä: Olen taiteilija, koska en halua tehdä töitä tai selitellä liikaa tekemisiäni. Tunnustukset ja muut piristävät kovasti, mutta en laske elämääni niiden varaan. En pyydä mitään, mutta otan kaiken.
Mutta eivätkö palkinnot kumminkin edistä uraa? En ole siitä aivan varma, johtuen erilaisten valintaraatien (mm. residenssit, apurahat) perusteiden outoudesta, joita yllä kuvasin. Yhtä hyvin menestyksestä voidaan myös rankaista, “tuo on saanut jo tarpeeksi”. Tasapäistämisen halu on yksi tärkeimpiä sosiaalidemokraattisia intohimoja.
Niin tai näin: En ole “ansainnut” yhtikäs mitään, sillä olen itse valinnut olla mitattavan työelämän ulkopuolella tekemässä omiani. Kenties palkinnot ovat yritys raahata taide mittareita rakastavan yhteiskunnan piiriin, ja joskus tällaiset toimet onnistuvat: Esimerkiksi joskin suuri kirjallisuuspalkinto voi viestiä yleisölle, että tätä kirjailijaa pitää nyt tajuta lukea.
Jos taiteilijan toimintaa jää vaille tukia ja palkintoja, hänellä ei ole siihen kauheasti vastaansanottavaa, sillä hän koittaa saada muut maksamaan itse keksimänsä ideat, joita kukaan ei ole häneltä varsinaisesti pyytänyt. Taiteilija on kuin myymälävaras, joka kiinni jäätyään voi vain hymyillä ja jatkaa matkaansa seuraavaan supermarkettiin.
Olen joskus pohtinut Suomen taidemaailmaa ilman apurahoja ja palkintoja. Jos suomalaisilta “ammattimaisen taiteen” instituutioilta ja tekijöiltä leikattaisiin kaikki apurahat, me joutuisimme miettimään mitä oikeastaan teemme ja miksi. Syyksi ei riittäisi houkuttelevaan EU-projektiapurahaan väkisin tungettu ehdotus, joka sattui menemään läpi ja joka siksi on nyt toteutettava.
Suomalaiset tuntuvat rakastavan itseaiheutettua kipua, joten taidekenttä voisi kunnostautua ottamalla näyttävästi ja vapaaehtoisesti turpaansa kieltäytymällä kollektiivisesti äärioikeistolaisen hallituksen kaikista tuista. Se jos joku olisi palkinnon arvoinen teos.
Mutta emme tee niin. Sen sijaan lähetämme ansioluettelomme kiltisti yhä uusiin hakuihin, osoitamme sivistyneen rauhaisasti mieltämme taiteen arvonlisäveron nostoa kohtaan, valmistamme teoksemme niin, että vaikuttaisimme kypsiltä ammattilaisilta ja opettelemme uusimmat käsitteet, ettei ulkomaisten kuraattorivieraiden tarvitsisi hävetä meitä. Sitten liikutumme kyyneliin, kun joku antaa meille tunnustuksen kovasta työstämme.
Kaino Wennerstrand
kirjoittaja ei ole uhri
