Avautumisen radikaalius
– esittelyssä Jota Mombaça, Joshua Serafin, Autumn Knight ja Tiziano Cruz
Vapaalla kentällä tuotettu esittävä taide, erityisesti esitystaide – jo pitkään arvostettu ja nyt myös institutionalisoitunut – on viime vuosikymmeninä luonut uraauurtavaa uutta estetiikkaa ja työskentelytapoja taiteen kentälle. Se on toiminut taiteellisen muutoksen, inspiraation ja kansainvälistymisen mallina. Yhteiskunnallinen muutos on vaatinut uusia taidemuotoja ja tuonut niitä esiin; institutionaalinen kritiikki, ruohonjuuritason liikkeet ja liberalisoituminen ovat muokanneet taidetta vakiintuneiden instituutioiden ulkopuolella. Vapaalla kentällä tehtyä esittävää taidetta pidetään kokeellisempana ja riskinottavampana, ketterämpänä, radikaalimpana ja rohkeampana kuin kunnallisten ja valtiollisten teattereiden institutionalisoituja teatterituotantoja. Ehkäpä live artia, esitystaidetta voidaankin pitää muotokuvana siitä, mitä usein on pidetty taiteen roolina ja tehtävänä yhteiskunnassa: se provosoi yleisöä, haastaa, rikkoo sääntöjä ja ehkä joskus jopa satuttaa.
Sisäänpääsy
Jo muutaman vuoden ajan on pyöritelty ja keskusteltu live artin uudesta esteettisestä ja rakenteellisesta muutoksesta, jota arvioidaan eri tavoin kuin totuttua. Kriitikot tunnistavat uuden pehmeyden ja poliittisen korrektiuden, joka on ottanut polemiikin, provokaation ja skandaalin paikan, eli lyhyesti sanottuna: syrjäyttäneet ne määreet, jotka heidän mielestään ennen luonnehtivat hyvää taidetta. Nykyään kiinnitetään enemmän huomiota kanssaihmisiin, heitä lähestytään ja heidät otetaan huomioon, yritetään päästä taiteilijoiden ja heidän yleisönsä luo. Erilaisia näkökulmia kuunnellaan ja tarpeet otetaan huomioon, yhteisöllisellä työskentelyllä on suuri arvo ja se on olennainen osa taiteellista tulosta.
Jotkut väittävät, että tämä tekee taiteesta vähemmän vastustuskykyistä; että se haluaa miellyttää kaikkia; ja että se on vaarassa menettää voimansa kaiken huomioonottamisen vuoksi. Tämä on väärinkäsitys. Totta on se, että provokaatiolle asetetut vaatimukset ovat yhä monimutkaisempia, eikä yhteisiä kokemuksia voida olettaa. Sen sijaan jo omasta poikkeava näkökulma voi saada jotkut tuntemaan itsensä härnätyiksi. Yhä useammin tiedostetaan, että yleisö ei ole homogeeninen ryhmä, joka jakaa saman tulokulman kuin itse, ja että omat normit eivät ole yleispäteviä. Estetiikka ja työskentelytavat syntyvät erilaisissa konteksteissa, niillä on erilaisia motiiveja ja tavoitteita. Se on monimutkaista – mutta se on sen arvoista.
Se, mistä keskustellaan identiteettipolitiikan kohdalla, ja se, mitä toisinaan pidetään halventavasti wokeness-termin alla moralismina, on osa sitä. Näkökulmien jakaminen ja selventäminen uuden, paremman yhteenkuuluvuuden neuvottelemiseksi on uuvuttavaa ja työlästä. Se on osa sitä, että moninaisen, globalisoituneen yhteiskunnan monimuotoisuus on tunnustettava ja edustettava asianmukaisesti – jos mahdollista, kaikissa paikoissa ja tietenkin myös taiteessa: taiteellisten näkökulmien välttämätön moninaisuus, moninaista globaalia yleisöä varten. Tämä ei pidä sisällään ainoastaan sitä, että marginalisoidut taiteilijat pystyvät onneksi yhä useammin ammattimaistumaan ja ovat edustettuina instituutioissa, vaan myös sen, että taiteellisen ilmaisun kirjoa laajennetaan siten, että se kattaa heidän moninaisuutensa. Ja että ne, jotka aiemmin dominoivat estetiikkaa ja rakenteita, miettivät kriittisesti uudelleen omaa näkökulmaansa: että oletettu neutraalius muuttuu yhtäkkiä merkiksi, oletettu normi asetetaan yhtäkkiä näytteille sellaisenaan. ANTI Festival International Prize for Live Art -palkinnon ehdokaslistalla olevat Jota Mombaça, Joshua Serafin, Autumn Knight ja Tiziano Cruz ovat neljä merkittävää ja vahvaa taiteilijaa, joiden teoksia muokkaavat nimenomaisesti marginalisoidut näkökulmat. Heidän estetiikkansa, käytäntönsä ja taustansa ovat hyvin erilaiset, mutta heidän taiteelliset lähtökohtansa resonoivat hyvin keskenään.
Kuva: Paula Court.
Enemmän näkökulmia
New Yorkissa asuvan taiteilija Autumn Knightin työ perustuu hänen teatterikoulutukseensa sekä ryhmädynamiikan psykologiaan. Improvisaatiotaiteilijana hän näkee vahvuutenaan ja tavoitteenaan kehittää osallistavia esityksiä, jotka asettavat yleisön tilanteisiin, jotka tavalla tai toisella ylittävät heidän kokemuksellisen horisonttinsa ja joiden fokuksessa on rodullistaminen, sukupuoli ja auktoriteetti. Hän ei tarvitse juurikaan muuta kuin itsensä, tiiminsä ja yleisönsä. Mustat naiset ovat usein toiminnan keskiössä; instituutioilla on yleensä oma roolinsa, joita Knight tutkii ja kyseenalaistaa suhteessa tai ei-suhteessa mustiin ihmisiin. Esityksissään Knight reagoi spontaanisti yleisöön ja siihen, mitä he tuovat mukanaan. Hän määrää esitysten kulun livenä ja luottaa itseensä. Knightin luomissa tilanteissa valtasuhteet muuttuvat ja järjestyvät uudelleen – arvaamattomina ja paljastavina riippumatta siitä, miten hänen yleisönsä päättää käyttäytyä. Hän keskittyy myös luennoissaan ja videoinstallaatioissaan käsittelemään tapoja, joilla instituutiot ja valtarakenteet toimivat, ja jättämään yleisön miettimään sitä, mitä se on ehkä lakannut ajattelemasta.
Brasiliassa syntynyt, Lissabonissa ja Amsterdamissa asuva taiteilija Jota Mombaça työskentelee hirviömäisyyden ja inhimillisyyden, queer-tutkimuksen, antikolonialismin ja väkivallan uudelleenjaon teemojen parissa. Mombaçan teosten keskiössä on mustien ja transsukupuolisten kamppailut, heidän vastarintansa, selviytymishalunsa ja taistelunsa omien oikeuksiensa puolesta. Mombaçan päiväkirjamerkintöinä kirjoitetussa novellissa The Time Has Come, In Which The Lights of This Epoch Were Lit Everywhere maailman hierarkia kuvataan kirjaimellisesti ylä- ja alapuolelle; maanalainen yhteisö tuntuu eläviltä kuolleilta, jotka kamppailevat selviytyäkseen tunneleista koostuvassa labyrintissä, juoksevat tuntemattomaan ja kärsivät jatkuvasta väkivallasta. Teos Voices, Voices...Inexplicable Machinery! toteutettiin Leipzigissa vuonna 2022 paikassa, jossa mustat ihmiset asetettiin näytteille uudelleen luodussa, vuotta 1897 edustavassa siirtomaaympäristössä, ja se on omistettu vaiennetuille äänille. Mombaça näkee jaetun ja tarkkaavaisen sävellysten ja kertomusten kuuntelun harjoituksena laajentaa historiallista tarinaa ja tulevaisuuden näkymiä. Mombaça haluaa jättää älyä puhuttelevan visuaalisuuden valta-aseman taka-alalle ja keskittyä aistiärsykkeisiin, kuten ääneen ja haptiikkaan, jotta voisi lähestyä näitä aiheita aistien kautta.
Kuva: Maarten Nauw.
Monitulkintaisuus strategiana
Kuraattori Hans Ulrich Obristin kanssa käydyssä keskustelussa Mombaça kritisoi kulttuurin ekstraktivismia. Länsimainen näkökulma tuottaa Toiseutta kulutettavana arvona eriyttämisen kautta ja ylläpitää näin kolonialistisia käytäntöjä. Sen sijaan Mombaça arvostaa ”oikeutta läpinäkymättömyyteen” ja oikeutta olla tulematta ymmärretyksi vastarintaisena queer-praktiikkana, jossa monimutkaisuus ja epämääräisyys voidaan säilyttää ja jossa voidaan välttää hierarkisoinnit ja normalisoinnit, joita hegemoninen määrittely leimaa.
Myös Joshua Serafin, Filippiineillä syntynyt ja Brysselissä asuva muunsukupuolinen taiteilija, kuvailee monitulkintaisuutta strategiana ja julistaa ”harmaalla vyöhykkeellä” olemisen mahdollisuudeksi sen sijaan, että tekisi päätöksiä ääripäiden välillä. Serafin nimeää erottelun myös imperialismin normatiiviseksi teoksi, erityisesti heteronormatiivisuutta miettiessään: esimerkiksi kielessä esiintyvät nais- ja miespronominit tulivat Filippiineille vasta espanjalaisen kolonisaation myötä. Kotisivuillaan Serafin kuvailee taiteellista prosessia ”filippiiniläisen identiteetin intensiiviseksi sosiologiseksi manaamiseksi suhteessa globaaleihin ideologioihin”, jossa puretaan ”feodaalisen nyky-yhteiskunnan historiallista väkivaltaa ja sen epäinhimillistävää normaaliutta”. Serafin käsittelee teoksissaan siirtolaisuutta, queer-politiikkaa ja -representaatiota, olemisen tiloja ja kehon asuttamisen tapoja. Hänen lähtökohtanaan on oma identiteetti, jonka hän kokee olevan kulttuurien välissä, ei missään kotona. Taiteellisella työskentelyllä ja erityisesti tanssilla Serafin pyrkii löytämään tien takaisin esi-isien minään, esi-isien kehoon, kalibroimaan uudelleen muita mahdollisuuksia. Tanssi on Serafinille mahdollinen tapa parantua.
Photo: Tai Ngai Lung, Tai Kwun Contemporary.
Yhteisöt
Jujuyn maakunnasta kotoisin oleva argentiinalainen alkuperäiskansataiteilija Tiziano Cruz ei ole pitkään aikaan puhunut alkuperästään, perheensä köyhyydestä tai kansansa sorto- ja kolonisaatiohistoriasta. Teoksessaan Soliloquy – I woke up and hit my head against the wall hän kertoo pandemian aikana kirjoittamiensa kirjeiden kautta äitinsä ja oman tarinansa. Lisäksi teoksessa hän kertoo vaikeasta päätöksestään tehdä taidetta, mikä merkitsee hänelle myös itsensä myymistä taidemaailmalle. Hän näkee tämän tärkeänä askeleena voidakseen olla oman tarinansa tekijä, mutta samalla se merkitsee hänelle yhteisön ja omien arvojen hylkäämistä kapitalististen markkinoiden hyväksi, mikä saattaa kuitenkin taata perheen selviytymisen. Cruzille taiteen tekemisen ja näkyvyyden saamisen mahdollisuudet ovat sen murtuman arvoisia, jonka hän joutuu tämän vuoksi hyväksymään. Hän näkee itsensä edustajana ja maailmojen välisenä siltana, ja verkostoituminen muiden marginalisoitujen taiteilijoiden kanssa on olennainen osa hänen työtään.
Cruzin teos Soliloquy koostuu kahdesta osasta: näyttämöesityksestä ja – jos paikalliset olosuhteet sen sallivat – kulkueesta, jonka hän kehittää jokaista tapahtumapaikkaa varten uudelleen paikallisten latinalaisamerikkalaisten tai alkuperäiskansojen kanssa. Tanssia ja rituaaleja, lauluja ja iskulauseita sisältävä kulkue tai paraati on joka kerta hieman erilainen. Kulkue mahdollistaa sen, että hän voi luoda yhteyksiä paikallisiin ihmisiin, jotka jakavat samankaltaisia kokemuksia, voimaannuttaa heitä, jakaa resursseja heidän kanssaan ja luoda kosketuspintoja taiteelle ja instituutioille, jotka pitkällä aikavälillä ovat hyödyllisiä ihmisten toiminnalle. Hänen näyttämöesityksensä liittyy elimellisesti tähän yhteisötyöhön – eikä ole aivan täydellinen ilman sitä.
Yhteisöllisyyden ajatus on luontainen esittävän taiteen vapaalle kentälle, joka on aina järjestäytynyt verkostoihin, työskennellyt kollektiivisesti ja ymmärtänyt sen tärkeäksi osaksi taiteellista toimintaa. Julkisuudessa on tullut näkyviin vielä yksi yhteisöllisyyden muoto taiteelliselle työskentelylle, kun taidekollektiivi ruangrupa kuratoi documenta XV -taidenäyttelyn Kasselissa vuonna 2022. Poissulkemisen kokemusten jälkeen ihmiset voivat löytää suojaa ja voimaantumista yhteisöistä, jakaa tietoa, voimaantumista ja tehdä hoivatyötä toistensa hyväksi. Yhteisö ottaa haltuunsa niiden syrjäyttävien rakenteiden ja instituutioiden roolin ja tehtävät, jotka eivät ole heidän käytettävissään. Yhteisön sisällä ja yhteisön kanssa voi syntyä omia käytäntöjä, koodeja ja ilmaisumuotoja ja siten toimintamahdollisuuksia. Jos institutionaaliset rakenteet eivät ole taiteen tuottamisen kannalta saavutettavissa, yhteisön rakenteista tulee tila taiteelliselle toiminnalle.
Kuva: Diego Astarita.
Avautumisen radikaalius
Monien instituutioiden pyrkimykset antaa näkyvyyttä marginalisoiduille näkökulmille johtavat usein tahattomasti ilmiöihin kuten woke-pesuun, tokenismiin, kulttuuriseen omimiseen tai eksotisointiin. Toimintaansa päivittäneillä instituutioillakaan ei usein ole edellytyksiä, ehkä ei edes tietoa tai lopulta rehellistä halua, joka mahdollistaisi tasavertaisen kohtaamisen. Yhteisölähtöisen taiteen esitteleminen laajemmalle yleisölle, monitulkintaisuuteen kannustaminen ja muiden näkökulmien ja tarpeiden tunnustaminen ei ole aina mahdollista, kun kyseessä ovat vakiintuneet ohjelmointikäytännöt ja ne haastavat instituutioita. Instituutioiden tehtävänä on tarjota taiteilijoille turvallinen tila, taiteellinen koti ja toivottaa heidän rakenteensa tervetulleiksi osana omaa taiteellista toimintaansa.
Saksalaistoimittaja Tobi Müller kirjoitti tänä keväänä artikkelissaan, että ankaran provokaation ja poliittisen polemiikin teatteri ei ole enää suosittua, että todellisuus on ohittanut sen. Pehmeyteen, yhteisöllisyyteen ja voimaannuttamiseen perustuvaa taiteellista strategiaa voidaan kuitenkin ehdottomasti pitää radikaalina. Sillä on räjähdysvoimaa kulttuuriteollisuuden haastamispotentiaalinsa ansiosta, ja sen niin sanotut pehmeät lähestymistavat ovat aivan yhtä vastustuskykyistä kuin mikä tahansa pinnallinen provokaatio. Vastakulttuurista on tullut tulevaisuuden kulttuuri.
Anna Teuwen
Anna Teuwen kirjoittaa valkoihoisen, fyysisesti terveen hetero- ja cisnaisen näkökulmasta. Hän työskentelee esittävän taiteen kuraattorina Kampnagel – International Center for Finer Arts -teatterissa Hampurissa, Saksassa. Hän valmistui vuonna 2009 Saksan Gießenissä.
Käännös: Essi Brunberg